On jo tovi mennyt aikaa, kun viimekksi olen täällä häntääni käynyt heilauttamassa. Tuppaa vain tuo aika kulumaan huomaamatta. Minulle kuuluu kaiken kaikkiaan ihan hyvää. Elelen seesteisiä päivä ei niin seesteisessä perheessä, kun tuota vilinää ja vilskettä tuntuu ympärillä riittävän, kun nuo kolme ihmislasta sitä aikaan kyllä saa. Hyvä, jos on hetki hiljaista aikaa yöllä, tai ei edes silloin ole hiljaista, joku kuitenkin kuorsaa. Todellakin noita ihmislapsia tässä onkin paimennettavana ollut jo reilun vuoden kolme, joista pienin on innostunut nyt tutkimaan anatomiaani, milloin on korvat maisteltavana tai milloin huulet rullalla jne. mutta olkoot, helpommalla pääsen, kun annan hetken tutkia, kun ei tuo into ja mielenkiinto vielä noilla pienillä pitkään kestä. Ja onpa minulla ässäkin hihassa, jos räpeltäminen ei kiinnosta minua, niin lipaisen pikku pikku märän pusun poskelle, niin johan loppuu se räplääminen, niin pääsen kuin koira veräsjästä tilanteesta karkuun. Yleensä kuitenkin annan ipanoiden laittaa minut solmuun, jos tahtovat. On niiden kanssa kiva touhuta!

Hitsi, mutta on niistä pikku ipanoistakin välillä hätä. Minähän tykkäisin, että oma laumani pysyisi koossa koko aika tässä lähettyvilläni, eikä ne säntäilisi milloin minnekin, käyvät muka töissä ja päivähoidossa. Viime keväänä ja alkukesästä isommat lapsista sai luvan alkaa ulkoilemaan omalla pihalla ilman että joku on heidän kanssaan ulkona. Sehän oli tyyten uutta minulle ja alkuun en meinannutkaan uskoa, että äippä saattoi laskea noin vastuuttomasti osan laumastani ulos ilman vartiointia. Äippä kyllä rauhoitteli aina vahtivansa itse pentunsa, mutta en minä ihan voinut vahtimatta olla. Alkuun säntäilinkin sisälle ja ulos (parvekkeelle) tarkastamaan, että onhan kaikki hyvin, ennen kuin opin todellakin luottamaan, että äippä kyllä hoitaa homman kotiin. Huh, oli se vaan aika puuhaa.

Tämä uusi pesä on oikein mukava. Olenkin kotiutunut tänne loistavasti tuon muun porukan kanssa, vaikkei edellisessäkään ollut mitään vikaa. Tässä uudessa asunnossa on kuitenkin se ihanuus, että heti kun ovesta menee ulos, pääseekin pihalle suorilla, eikä tarvistse mitään hissi- tai rappurallia pitää. Tai no rappuja joutuu kyllä kulkemaan edelleen, mutta se on pientä entiseen nähden. Sen lisäksi tässä on vieressä heti metsää, joten hotelli helpotuskaan ei ole kaukana. Olenpa joskus yön pimeinä tunteina, kun mahani on kuralla ja olo karmea, että heti on ulos päästävä, käynyt muutaman kerran yksinkin ulkona. Olen sen verran luotto rouva jo, että sellaisen etuuden olen silloin tällöin ansainnut. Yleensä minulla onkin tuolloin niin kauhea hätä, että olen jo tulossa takaisin, ennen kuin unenpöpperöiset ihmiset ole edes saaneet ulkovaatteita päälleen, kun minä olen tulossa takaisin. Kaipa ne on todenneetkin, että yöllä tässä lähistöllä ei liiku juuri ketään, että voin tehdä noin, vaikka en saisi niin tehdäkään edes yöaikaan.

Täällä on myös ihana iso parveke, jossa minä kevätauringon alkaessa lämmittämään aloinkin viettää aikaani enemmän ja enemmän ja kesällä helteellä melkein asuinkin parvekkeella, jos sinne ei suoraan paistanut aurinko. Helteiden aikaan aivan kuumimpaan aikaan parveke olikin vähän liian kuuma, jos ei tuuli yhtään viilentänyt. Päätettyäni siirtää luuni kesämajaan alkukeväästä siirsi äippä minun patjan parvekkeen arkun päälle, jonka päällä olikin kiva makoilla ja kesän tullen, sain myös vesikupin parvekkeelle, kun vesi pysyi sulana. Ai niitä lomapäiviä! Monta kertaa en edes kehdannut tulla sisälle, kun muut lähtivät jonnekin, vaan jäin parvekkeelle paistattamaan päivääni ilman huolen häivää. Ja mikä noista ihmisista on ollut huvittavinta, että minä valpasvahtikoira en edes viitsinyt silmääni räpsäyttää parvekkeella pomppiville linnuille, jotka parhaillaan melkein kuonolleni tulevat. Tulkoot, oravalle voin jo kyydit antaa, jos tupsuhäntänsä yhtä aikaa minun kanssa parvekkeelle tuo.

Syksyllä minä täytinkin jo kuusi vuotta ja toki herkuin syntymäpäiväni jälleen muistettiin, mutta ikä tuo myös vaivoja tullessaan. Tosin jo ennen syntymä päivääni minulla mitä ilmeisimmin asitusvammasta johtuen tuli takakäpälät todella kipeiksi. Liikkumiseni oli todella kankeaa ja asennon vaihdot piti tehdä kelaten, enkä kärsinyt juuri lainkaan hypätä. Tassukrempan takia jouduinkin lääkäriin näytille, mutta testeissä ei tullut mitään vakavaa onneksi esille. Lääkäri tuikkasi tuolloin minulle kipulääkettä piikillä ja äippä jatkoi lääkitsemistä tabletteina kotona. Alkuun näyttikin, että tassut ei juuri tulehduskipulääkkeillä parane, mutta kyllä kuuri sittenkin tehosi. Pikku hiljaa tassut palautui ennalleen, eikä vaivasta tällä hetkellä ole tietoakaan.

Syksy toi tullessaan myös suru-uutisia, kun mummolan koira nelikosta, johon itsekin kuulun yksi on nyt poissa. Lissulle tuli joku vaiva, joka alkoi näkyä käytöshäiriöinä meitä muita kohtaan ja kärjistyen eräänä syyspäivänä tassurysyksi, jolloin ihmiset olivat todenneet, että ainoa vaihtoehto on päästää Lissu kärsimyksistään autuaammille haukkumaille. Niinpä meitä on nykyään mummolassa kirmailemassa minun lisäkseni Eetu ja Senni ja aika usein me nähdään täälläkin minun pesälläni.

Tässä lyhykäisyydessään kuulumisiani kuluneelta vuodelta. En uskalla luvata mitään, kuinka usein käyn tassuineni napsuttelemassa kuulumisia tänne, mutta yritän kuitenkin silloin tällöin joskus jopa kuvien kera. Välillä vain vuorokaudessa loppuu tunnit kesken ja kun rauhallinen hetki tulee, sammun kuin saunalyhty sohvalle. Niinpä toivottelen kaikille hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta! Huiskauttakaamme häntää, kun tavataan!